Silitän kasvojasi, kutittelen kaulaa. Pitkän väännön ja käännön jälkeen vihdoin nukut levollisesti. Olit ihan väsynyt ja silti, sisulla ja määrätietoisuudella, jaksoit laittaa unelle ja nukahtamiselle hanttiin koko kehollasi ja tahdonvoimallasi. Taistelit vastaan jotain sellaista, mikä lopulta sinut voitti. Mikä lopulta on hyväksi olemisellesi, jaksamisellesi ja kasvamisellesi.
Tajusin siinä, kun lopulta nukahtamisesi kautta minussa jokin aukesi ja vain itkin silittämisen tahtiin ja sen voimalla, että niin teen minäkin. Sitähän tämä arkeni ja eloni juuri nyt on. Turhaa taistelua olennaista ja väistämätöntä vastaan, itseni kuluttamista loppuun. Sinun laillasi teen sen osittain tiedostamattakin, sillä olenhan minäkin vain ihminen, inhimillinen. Mutta enimmäkseen kuitenkin teen sen tietoisesti, mieleni ja ajatusteni ohjaamana, jossakin ihmeen mielikuvassa eläen toisia mielikuvia tavoitellen.
Elämä on juuri nyt tätä. Vauva-arkea. Minussa on koko ajan joku toinen kiinni, minua tarvitaan joka hetki. Nytkin, kun nukut, valvon vierelläsi ja aistin olemuksestasi ja liikkeistäsi valveillaolon tasosi ja sen, kuinka paljon minua tarvitaan ja mihin. Jos teen jotain muuta ja olen vierestäsi pois, on osa minusta koko ajan kuitenkin luonasi. Olen samalla aallonpituudella ja valonsäteellä läsnä, olemmehan vielä yhtä ja samaa. Olet aurassani, vahvasti, ja siksi usein aavistan etukäteen jo sen, kun olet heräämässä ja millä mielellä heräät.
Tämä hetki, kun vihdoin nukut ja kasvoillasi on onnellisuuden hymynkare; kun kaikki on nyt hyvin ja rauhassa vaikka hetki sitten vielä itketti ja suututti ja kapinoit niin kovasti vastaan, tässä tiivistyy yhteen kaikki. Minä itken ulos omaa väsymystä ja pahaa mieltä, helpotusta nukahtamisestasi ja kiitollisuutta siitä, että hetken ajan saan olla yksin ja itsekseni, vaikkakin tässä vierelläsi silti valvon. Itken ulos sitä ääretöntä rakkautta, mitä koen kanssasi ja sitä ihmetyksen ja armollisuuden määrää, mitä olen kauttasi saanut osakseni. Kiitos, että tulit ja että olet siinä. Kiitos, että olet juuri tuollainen. Itken ulos kaikkea sitä kiukkua ja turhautumista, ajoittaista vihaa ja harmia, pettymystä, suorittamista, negatiivisia tunteita ja ahdistusta, kieppuavaa ja kaartelevaa musertavaa ahdistusta, mitä minussa herätät ja nostat pintaan. Itken ulos elämääni ja sen kulkua, sen mutkia ja kaarteita, sen esteitä ja blokkeja ja sen voittokulkueita, saavutuksia, vuorille nousua ja virtaavien jokien ylityksiä. Itken ulos kaikkea, itken ja itken.
Tässä silittämisen ja irtipäästämisen hetkessä on nyt ihan kaikki.
Silitän edelleen. Olet lämmin ja pehmeä, pieni ihminen. Olet ihme. Minuun tullut, minusta tullut. Minulle annettu hetkeksi mullistamaan maailmani ja kaivamaan sisuksistani kaikki vielä kaivamattomat asiat ilmi. Ylös kohdattavaksi, nähtäväksi ja kuultavaksi. Tässä vieressäsi olen niin auki ja paljaana, revittynä kohtaamassa isoimmat pelkoni, jotta voisin kasvaa vertaiseksesi ja arvoiseksesi. Jotta voisin olla se äiti, mitä minussa jo näet ja koet, miksi minut valitsit ja mihin minua tarvitset. Levossasi tunnen sen viisauden ja voiman, sen yhteyden, mikä sinussa on elämään ja minuun ja tiedän, miksi olet siinä. Miksi tulit syliini ja tähän maailmaan, miksi juuri nyt. Tämä oma kipuiluni on kasvuani elämään ja luopumista niistä mielikuvista, mitä mielessäni rakentelen ja mihin pakenen. Ne eivät ole totta. Sinä sen sijaan olet. Hengityksesi, kehosi, sielusi, sydämesi lyönnit, se voima ja energia, joka kämmenteni alta nyt huokuu kohti minua ja sydäntemme yhteyttä, on totta.
Kiitos, että tulit. Kiitos, että olet. Kiitos, että saan kanssasi kasvaa. Kiitos, että opetat ja näytät, saat minut kokemaan. Kiitos, että hajotat ja murrat minusta kaiken epäolennaisen, laitat minut kyseenalaistamaan kaiken uudelleen. Kiitos tästä hetkestä.
Päivä kerrallaan, hetki kerrallaan, päiväuni kerrallaan me elämme ja hengitämme. Välillä myrskyten, välillä levossa. Silti elossa.
Kannonnokalla 